Luonnos oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta

Yhdysvaltalainen filosofi John Rawls esitti mallin oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta teoksessaan "Oikeudenmukaisuusteoria" vuonna 1971.

Rawlsin kuuluisan teoksen mukaan oikeudenmukainen yhteiskunta voidaan rakentaa vain kuvitteellisen tietämättömyyden verhon takaa. Tämä tarkoittaa siis, että ihmiset kuvitellaan alkutilaan, jossa he eivät tiedä mihin asemaan he tulevat rakentamassaan yhteiskunnassa päätymään.

Alkutilassa yhteiskunnan rakenteita ei siis kannata koota niin, että ne suosivat valkoista heteromiestä tai mustaa lesboa, vaan yhteiskunnan rakenteiden tulee olla sellaiset, että mihinkään ryhmään syntyminen ei aseta perusteettomasti eriarvoiseen asemaan - ei positiivisesti eikä negatiivisesti. Jokaiselle yksilölle tulee siis antaa lähtökohtaisesti mahdollisuus yksilönä toimia yhteiskunnan tuottavana jäsenenä.

Minä näen, että esimerkiksi fyysisesti rajoittuneille rakennetut pyörätuolirampit ovat perusteltu resurssien käyttökohde, jotta näiden ihmisten potentiaalinen hyvinvointi voidaan yhteisön toimesta maksimoida käytössäolevilla resursseilla.

Tämä voidaan käsittää periaatteessa etuoikeutena, mutta perusteltuna etuoikeutena, sillä fyysinen rajoittuneisuus on selvästi elämänlaatua heikentävä tekijä, jonka haittojen minimointiin me alkutilassa kohdistaisimme resursseja, koska kyseinen vajavaisuus voisi osua omalle kohdallemme ja toivoisimme, että voisimme siitä huolimatta kulkea mahdollisimman tehokkaasti ympäristössämme.

Sukupuoleen tai etniseen alkuperään perustuvat etuoikeudet taas eivät ole perusteltuja, eikä sellaisia olisi alkutilassa järkevää laatia, sillä ne voisivat johtaa meidät syntymän perusteella syrjittyyn asemaan yhteen eturyhmään nähden. Toisin kuin fyysinen rajoittuneisuus, sukupuoli tai etninen alkuperä ei lähtökohtaisesti rajoita toimimista yhteiskunnassa, eikä keinotekoiselle tasa-arvoistamiselle ole siis alkutilanteessa tarvetta.

Tämä toimii oikeudenmukaisen yhteiskunnan luonnoksena.

Tietämättömyyden verhon takaa voitaisiin määrittää myös moraalinen ohjeisto. Se voidaan käsittää kuvitteellisena sopimuksena, jonka kaikki yhteisön jäsenet lähtökohtaisesti allekirjoittavat.

Sopimus olisi luonteeltaan sellainen normisto, jonka me laatisimme ollessamme täydellisen rationaalisia toimijoita.

Sopimukseen sitoutumista ei erikseen kysytä ja sen takia onkin tärkeää, että se ottaa huomioon eri ihmisten erilaiset tarpeet mahdollisimman laajasti sosiaaliluokasta riippumatta, mutta säilyttää oikeudenmukaisuuden jäsenten kesken. Minä itse pidän nyrkkisääntönä näkemystä, jonka mukaan jokainen yksilö on vapaa toimimaan ja harrastamaan niin kauan kuin hänen vapaus ei rajoita muiden yksilöiden vapautta toimia ja harrastaa, eikä aiheuta vahinkoa yhteisölle.

Yksilönä ja yhteiskunnan jäsenenä toivon, että en joudu provosoimattoman fyysisen väkivallan kohteeksi. Tämä on siis oikeus jonka toivon itselleni ja vaatimalla tätä oikeutta, sitoudun noudattamaan itse velvollisuutta pidättäytyä provosoimattomasta fyysisestä väkivallasta.

Toisena esimerkkinä vaikka sanan- ja mielipiteenvapaus. Minä itse vaadin itselleni yhteiskunnassa oikeuden olla esimerkiksi avoimesti ateisti ja kritisoida uskontoja tarpeen tullen. Vaatimalla tätä oikeutta, minä olen velvoitettu sallimaan myös muille vapauden uskoa mitä he haluavat ja oikeuden kritisoida ateismia jos kokevat tarpeelliseksi. Rajana sekä ateistille että uskovalle on tässäkin tapauksessa toisen vapaus toimia, eli oma vapaus ei saa rajoittaa toisen vapautta.

Toisin sanoen, moraalin pohjana voidaan käyttää kultaista sääntöä, tarkemmin Sokrateen versiota kultaisesta säännöstä. Kristinuskon tutumpi näkemyshän kuuluu: "Kaikki mitä haluat muiden tekevän teille, tehkää se heille", mutta minä pidän Sokrateen muotoilua "Älä tee muille, mitä et haluaisi itsellesi tehtävän" parempana ja käytännöllisempänä yhteiskunnallisella tasolla.

Tosielämän esimerkkiä käyttäen, miksi Breivikin teot olivat moraalini mukaan väärin, vaikka uhrit olivat poliittisten vihollisieni lapsia ja todennäköisesti ainakin osa heistä oli tulevia poliittisia vihollisiani? Siksi koska se oikeus, joka uhreilla oli sijaita siinä poliittisessa lokerossa, jossa sijaitsivat, on se sama oikeus, joka sallii minulle kuulumisen siihen poliittiseen ryhmään, johon kuulun. En toivoisi, että vasemmistolainen sekopää murtautuisi minun asuntooni tuliaseen kanssa ja murhaisi minut poliittisten näekymsteni vuoksi.

On toki oma kysymyksensä, että millaisen kohtelun teoriassa ansaitsisivat vanhemmat, jotka toimivat moraalittomasti, mutta minun näkemykseni mukaan ei ole oikeudenmukaista murhata lasta hänen vanhempiensa rikoksien vuoksi. Tämä palaa yllä esitettyyn näkemykseen lähtökohtaisesta yhdenvertaisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta.

Kultainen sääntö ei tietenkään yksinään riitä, sillä on yksilöitä, jotka poikkeavat sopimuksesta ja vaativat itselleen oikeuksia ilman velvollisuuksia. Sekulaarin moraalin voidaan käsittää myös olevan tietyllä tapaa rampa, verrattuna esimerkiksi teistiseen moraaliin, koska sekulaarilta moraalilta puuttuu valvova isoveli, joka vahtisi yksilöiden sitoutumista sopimuksen vaatimaan normatiivisuuteen.

Tämä voi kuitenkin olla pelkkä illuusio. Näkemykseni asiasta on toki paljolti, ellei täysin riippuvainen siitä, että en usko minkäänlaisen Jumalan koskaan olleen olemassa, vaan uskon jumalakonseptin olevan vain kulttuurievoluutiomme tuote. Tämä viestisi siis siitä, että pohjimmiltaan me kunnioitamme oikeudenmukaisuutta ja haluamme hyvinvoinnin maksimoivan yhteiskunnan.

Tosin, siinäkin tapauksessa, että Abrahamin Jumala olisi olemassa, israelilaiset vastaanottivat Mooseksen lain vasta Siinain vuorella, elettyään vuosikausia ilman tietoa laista, ja selvisivät yhteistyön voimin vastaanottaakseen lain. Luettu laki suurilta osin vahvisti moraaliohjeet, jotka israelilaisilla jo oli. Mutta tämä kirjoitus ei nyt suoranaisesti liity uskontoon.

Jos yhteiskuntasopimus laaditaan tosiaan niin kuin täydellisen rationaaliset ihmiset sen laatisivat, suurin osa ihmisistä sitoutuu noudattamaan sitä, koska ihmisillä on muihin eläimiin verrattuna ylivertainen kyky rationalisoida toimiaan ja ymmärtää tekojensa seuraukset. Kuin leijona tappaa gasellin, se ei ole murha, koska leijonalla ei rationaalista kapasiteettia ottaa vastuuta teoistaan. Ihmisen harkittu tappo on murha, koska ihminen ymmärtää tekonsa seuraukset ja teko on sen takia tuomittava.

Naturalistisesta näkökulmasta meiltä siis puuttuu luonnontilassa esimerkiksi teismin tarjoama yliluonnollinen isoveli, mutta me olemme silti velvoitettuja toimimaan yhteisössä muiden sen jäsenten kanssa, eli meillä on selvä syy noudattaa sopimusta.

Ne, jotka eivät noudata sopimuksen velvollisuuksia, menettävät myös sen tarjoamat oikeudet. Onkin perusteltua eristää sopimusta noudattamattomat ihmiset yhteisöstä, tai jopa eliminoida heidät. Tämä koskee siis harkittuja tekijöitä, tai tekijöitä, jotka selkeästi ovat syyntakeettomia, eli eivät kykene ottamaan vastuuta teioistaan. Yhteiskunnassa, jossa on paljon toimijoita, on otettava huomioon vahingon potentiaali ja erilaiset vahingot on arvioitava niin, että tarkastellaan aiheuttajan kykyä kantaa vastuu ja vahinkoon johtaneet muuttujat.

Syyntakeettomalla ihmisellä ei ole tarvittavaa kapasiteettia sitoutua sopimukseen, eli ei eroa käytännössä aiemman esimerkin leijonasta. Syyntakeettomuuden ei tule siis olla syy erityisvarjelulle.

Sopimuksesta poikkeavien rankaiseminen palvelee yhteistä hyvää, jos ja kun sopimus on laadittu niin kuin sen rationaaliset ihmiset laatisivat yhteisen hyvän saavuttamiseksi. Näin ollen sopimuksesta poikkeavat ovat haittatekijöitä ja toimivat yhteisen hyvän jarruina. Perusteetonta armoa voidaan pitää itse asiassa moraalittomana, koska yhteinen hyvä kärsii, jos sopimuksesta poikkeava saa luvan poiketa sopimuksesta. Moraalin tulee olla kaikille sama ja se menettää arvoaan heti, jos joillekin yksilöille tai ryhmille suodaan erityisoikeuksia moraalin piirissä.

Maanläheisemmin: jos arkielämässä yksilö toimii kuin kusipää ja tätä siedetään, kusipäinen käytös jatkuu, koska sitä ei ole syytä lopettaa. Tästä syystä kusipäisen käytöksen lopettamiselle on oltava syy ja sille on luotava syy. Huolimatta kusipään sosiaalisesta statuksesta, etnisestä taustasta, sukupuolesta, tai muusta vastaavasta ominaisuudesta.

Kymmenen syytä miksi Sokrates merkitsee edelleen

Sokrates on eräs filosofian merkittävimmistä hahmoista ja häntä voidaankin pitää koko länsimaisen filosofian isänä. Sokrateen merkittävyydestä kertoo se, että hänen kuolemastaan on kulunut kulunut yli 2 400 vuotta, mutta siitä huolimatta suurin osa nykypäivänkin filosofeista lähinnä parantelee ja hioo Sokrateen ajatuksia.

Ajankuluksi päätinkin listata 10 syytä, miksi olen sitä mieltä, että Sokrateen filosofia on merkittävää vielä tänäkin päivänä ja miksi hän on mielestäni Jeesusta kovempi tyyppi.

1. Sokrateen ajatuksia ei olla onnistuttu täysin tyrmäämään.

Sokrateella oli toki monen ajatuksensa kanssa käytettävinään ensimmäisenä olemisen luksus, mutta on hyvä huomioida, että monia hänen aikalaistensa ajatuksia ollaan kyetty täysin tyrmäämään myöhemmän tiedon varassa. Länsimaisen filosofian peruskallio on Sokrateen rakentamaa ja tuo kallio tuntuu kestävän ajan armottomien aaltojen lyömiset vuosisadasta toiseen.

2. Sokrates opetti meille, että on tärkeää kyseenalaistaa kaikki - myös itsensä.

Sokrateen ehkä tärkein yksittäinen opetus oli, että on tärkeää oppia kyseenalaistamaan valtaapitävät, perinteet, tottumukset ja kulttuuri, sekä ennen kaikkea itsensä. Sokraattinen kyseenaaistaminen on edelleen avainasemassa tieteessä, joka ei voisi olla siinä asemassa, jossa se nykyään on, ilman, että sen löydöksiä oltaisiin osattu kyseenalaistaa.

Sokraattisena menetelmänä tunnettu, Sokrateen kehittämä dialektinen dialogi on opetusmenetelmä tiedon löytämiseksi kyseenalaistamisen avulla. Sokraattista menetelmää voidaan käyttää, ja sitä onkin käytetty, myös moraalin avainasioiden selvittämiseksi.

Kyky kyseenalaistaa on edelleen meidän voimakkain älyllinen työkalumme. Sen käyttöä ei vaan missään nimessä tule rajoittaa vaan valtaapitäviin, vaan myös vähemmistöihin, jotka sanovat valtaapitävien olevan väärässä. Ja ennen kaikkea omaan itseensä.

3. Sokrates opetti elämän olevan arvotonta ilman onnellisuutta.

Jos me emme pyri onnellisuuteen ja hyvinvointiin pävittäisessä elämässämme, me emme ratkaisevasti eroa työmuurahaisista. On tärkeää antaa oma panos yhteiskunnan hyvinvoinnille ja toiminnalle, sillä laiskottelu on itsekästä, mutta oman hyvinvoinnin kannalta on järkevää kanavoida oma panos sellaiseen asiaan, joka tuottaa itselle hyvinvointia ja antaa merkitystä elämälle, sillä näin panoksen tehokin on suurempi. Toisin sanoen, vaikka en puolustele toimettomuutta, puolustan ihmisten kannustamista löytämään tapa, jolla parhaalla tavalla voivat palvella yhteisöään ja sitä kautta itseään. Onnellisuuden tärkeys tuottamisessa on jotain, mikä olisi mielestäni tärkeää muistaa myös tämän päivän yhteiskunnassamme - vaikkei kaikki aina tietenkään kivaa voikaan olla.

Sokrates myös opetti miten todellinen onnellisuus on tiedon keräämistä sekä itsestään ja ympäristöstään, sekä kehittymistä, eikä niinkään vain sarja lyhytaikaisia nautintoja. Päinvastoin, todellinen onnellisuus on pitkäkestoista hyvinvointia. Hedonismin sijasta todellisen ruumiillisen ja henkisen hyvinvoinnin lähde vaikuttaakin olevan asketismipainotteinen.

4. Sokrates opetti pohtimaan milloin sota on hyvästä.

Peloponnesolaissodassa vuosina 431–404 ennen ajanlaskun alkua taistellut Sokrates koki nähneensä elämänsä aikana tarpeeksi sotaa ymmärtääkseen sen järjettömyyden. Sokrates ei myöskään ollut arka pasifisti, vaan mies, joka oli tunnettu rohkeudestaan. Sokrates on historian ensimmäisiä henkilöitä, joiden tiedetään todella kyseenalaistaneen sodankäynnin puolesta esitetyt perustelut. En väitä, että minulla on vastaus sotakysymykseen, mutta tuskin kukaan voi kiistää kysymyksen oleellisuuden ja tärkeyden yhä tänä päivänä.

Niin paljon kun tuenkin sitä, että maalla on olemassa puolustusvoimat ja ymmärrän niiden olemassaolon tärkeyden, en silti hyväksy päättäjien vallanhimon synnyttämää lahtausta lähtökohtaisesti. Yhtä nuivasti suhtaudun tehokkaisimpiin tribalismia ylläpitäviin voimiin, eli järjestäytyneisiin uskontoihin. Siitä huolimatta, että uskonnot eivät välttämättä ole konfliktien pääasiallisia aiheuttajia, ne täyttävät tehtävänsä niiden ylläpitäjinä sekä motivaattoreina vallan hyvin. Ja uskonnon ylläpitämä tai motivoima sota ei ole oikein.

Sota ei kuitenkaan ole mustavalkoinen asia, enkä tuomitse esimerkiksi ihmisoikeuksien puolesta käytyä sotaa maassa, jossa oikeuksia törkeästi rikotaan. Olen itse asiassa jo useamman vuoden itse yrittänyt määrittää mielessäni rajan sille, milloin sodankäynti on oikeutettua ja millä keinoin. Kysymys sodakäynnin oikeudenmukaisuudesta ja hyvästä sodasta on tärkeä ja edelleen ajankohtainen.

5. Sokrates opetti meidät pohtimaan moraalia.

Aivan kuten kysymys sodasta, myös yksinkertainen kysymys "Miten tulisi elää?" oli kysymys, jota Sokrates pohti, ja jonka pohdinnan Sokrates asetti tärkeäksi. Ihmiskunnan alusta alkaen kysymys siitä, miten muita ihmisiä tulisi kohdella on ollut tärkein yksittäinen kysymyksemme ja siihen onkin esitetty vastauksia varmaan enemmän kuin yhdellekään muulle yksittäiselle kysymykselle. Erilaiset käsitykset eettisestä elämästä kattavat niin naturalistiset selitykset ja uskonnolliset doktriinit kuin postmodernin moraalirelativisminkin - ja kaikki olemassaolevat näkemykset tuntuvat tavalla tai toisella kumoavan kaikki muut kilpailevat näkemykset. Tietty luonnonmukainen taipumus eettiseen toimintaan meillä vaikuttaa olevan, mutta silti kohtaamiimme moraalisiin ongelmiin on monenlaisia erilaisia mahdollisia vastauksia. Sokrates asetti kyseenalaiseksi aikoinaan vallinneet käsitykset siitä, miten yhteisössä tulisi kohdella kanssaihmisiä, ja näin muovaili alustan, jonka päälle länsimaiset moraalifilosofit olivat tulevia rakentamaan omia moraalifilosofisia teorioitaan.

6. Sokrates opetti meitä olemaan ystävällisiä.

Taistelukentillä annoksensa pahuutta nähnyt ja kokenut Sokrates oli vakaasti sitä mieltä, että arvokkainta ihmisessä on hyveellisyys. Sokrates haastoi hänen aikanaan vallinneen "silmä silmästä" -käsitteen ja oli sitä mieltä, että sopiva sekoitus kärsivällisyyttä, oikeudenmukaisuutta, rohkeutta sekä kunnioitusta on resepti todelliseen viisauteen. Tarpeeton ilkeys ei hyödytä ketään, eikä ole rakentavaa, ja sitä tulee sen vuoksi välttää. Voimme aina hyötyä ylimääräisestä ystävällisyydestä yhteisömme sisällä.

7. Sokrares varoitti meitä materialismista.

Sokrates ei dokumenttien mukaan koskaan pukeutunut muodikkaasti tai tarpeettoman trendikkäästi, tai edes näyttävästi. Sokrates ei piitannut kohtaamastaan pilkasta, vaan uskoi vakaasti, että hyvinvointia ei saavuta mielettömän materialismin kautta, vaan sen alkuperä todella on jossain syvemmällä ihmismielessä. On selvää, että yhteiskunnassamme meidän on omistettava asioita selvitäksemme, eikä tätä asiaa kyseenalaista muut kuin typerykset, mutta toisinaan voisi olla hyvä esittää itselle kysymys siitä, onko se aivan välttämätöntä omistaa pari lenkkareita, jotka vilkkuvat, vai voisiko tavallinen kenkäpari sittenkin ajaa ihan saman asian. Tarpeettoman kertakäyttötavaran hamstraamisen sijaan energian ja resurssin voisi kohdistaa itsensä henkiseen kehittämiseen ja vaikka esimerkiksi kirjallisuuteen. Niin hipiltä kuin se kuulostaakin.

8. Sokrates opetti meille kansalaistottelemattomuuden arvon.

Sokrates koki velvollisuudekseen piikitellä päättäjiä toimimaan paremmin osa-alueilla, joissa Sokates koki päättäjien voivan toimia tehokkaammin. Sokrates ei epäröinyt ääntää mielipiteitään, vaikka seuraamukset tästä eivät olisikaan olleet hänelle suotuisia. Sokrates sanoikin: "On jo tarpeeksi kummallista, jos paimen, jonka karja pienenee ja kärsii, ei pidä itseään huonona paimenena, mutta erityisen kummallista mielestäni on, että päättäjä, joka näkee kansansa pienenevän ja kärsivän, ei myönnä olevansa huono päättäjä." En ole anarkismin kannattaja, mutta korruptoituneet päättäjät ja heidän korruptoituneet päätöksensä ovat todellisuutta ja kansan ei ole syytä hyväksyä mitä vaan. Potentiaaliselle kansalaistottelemattomuudelle on aikansa ja paikkansa ja sen mahdollisuuden olemassaolo on hyvä muistaa.

9. Sokrates kannatti sananvapautta.

Yksi lempiaiheistani oli myös Sokrateen tärkeitä opetuksia. Sananvapaus kattaa mieluisan informaation lisäksi vapauden ilmaista myös epämiellyttäviä asioita - ja oikeastaan epämiellyttävien mielipiteiden voidaan väittää ansaitsevan osakseen erityistä suojelua, sillä juuri niiden takia sananvapaus on olemassa. Sananvapaus on merkityksetöntä, jos se ei suojele nimenomaan asioita, joita valtaapitävät eivät halua kansan lausuvan. Sananvapaus on kansan tärkeimpiä aseita jo korruptoituneita päättäjiä vastaan ja parhaita työkaluja päättäjien pitämiseen ruodussa. Sananvapauden mahdollisiin rajoitteisiin ja sananvapautta kohtaaviin uhkiin tulee aina suhtautua vakavasti, sillä ilman sananvapautta sota on jo hävitty.

On tuskin mitään mitä päättäjät vihaavat enemmän kuin sananvapautta, ja se kertoo juuri miksi se on niin tärkeää.

Ateena oli maailman ensimmäisiä kolkkia, joissa sallittiin universaali sananvapaus kaikille yksilöille sosiaaliluokasta riippumatta, mutta kengänkiillottajan mielipide tuli silti ilmaista tietyllä nöyryydellä. Sokrates haastoi jälleen yhden vallitsevan näkemyksen ja kapinoi sen puolesta, että jokaisella tulee olla oikeus ilmaista mielipiteensä rohkeasti ja ylpeydellä. Ateena ei arvostanut Sokrateen näkemystä, mutta Sokrates puhui silti, koska Sokrates oli kova jätkä.

10. Sokrates opetti meidät uskomaan itseemme ja arvoihimme.

Sokrates oli moraalinen ihminen, joka eli puolustamiensa hyveiden mukaisesti. Sokrates opetti meille, että on tärkeää olla moraalinen ja uskoa itseensä. Valtio tuomitsi Sokrateen itsemurhaan, koska hänet koettiin "nuorison pilaajaksi" ja "korruptoijaksi". Välttääkseen kuoleman, Sokrateen olisi pitänyt kumota opetuksensa, mutta hän kieltäytyi ja valitsi mieluummin kuoleman. Tässä on tottakai selvää marttyyriyttä, johon yleisesti ottaen suhtaudutaan kielteisesti, mutta kun näkee marttyyriyden läpi, voi nähdä ihmisen, jolla oli vahva moraalinen selkäranka ja joka päätti elää ja kuolla sen mukaan. Siinä on jotain todella voimakasta ja kiehtovaa. Useimmissa tilanteissa ei ole kannattavaa uhrata omaa henkeään uskomuksiensa puolesta, eikä etenkään uhrata muiden viattomiem henkiä, mutta omien uskomustensa takana seisomisesta me voimme kaikki oppia tilanteissa, joissa korruptoitunut yhteisö yrittää murskata arvojamme.

Minä en kannata minkään opinkappaleen orjallista ja kirjaimellista noudattamista tilanteissa, joissa tuo fundamentalistinen tulkinta aiheuttaa selvästi enemmän pahoinvointia kuin hyvinvointia esimerkiksi vanhanaikaisuutensa vuoksi, mutta Sokrateen arvomaailma hyveellisen elämän tärkeydestä, ystävällisyyden merkityksestä, sananvapaudesta sekä moraalisen selkärangan ylläpitämisestä on jotain, mitä minä arvostan ja koen, että hänen oppinsa ovat tänäkin päivänä sellaisia, joita yksilö voi onnistuneesti soveltaa nykypäivän yhteiskuntaan sosiaaliluokasta riippumatta.

Tämän kaiken lisäksi Sokrates ei koskaan määrännyt ketään rakastamaan häntä enemmän kuin omaa perhettä tai pelotellut hänen oppejaan uskomattomia ikuisella kärsimyksellä.

Pilluttomat piraatit - Feministisen mantran kirous

Pari asiaa feminismistä.

Miesten asemaa käsittelevässä tasa-arvokeskustelussa yhtenä toistuvana meeminä on alusta asti alkaen ollut karikatyyri ikisinkusta reppanasta, joka ei onnistu saamaan naista, ja purkaa nyt tästä syystä naisia kohtaan potemansa katkeruuden feministeihin, jotka vain hyvää hyvyyttään ajavat naisraukkojen etuja, etteivät he joutuisi näille epätoivoisille sinkuille antamaan.

Kritiikki epäoikeudenmukaisesta asevelvollisuudesta, miehen sosiaalisen aborttioikeuden puutteesta, huoltajuusseikoista, tyttöoppilaita suosivasta koulujärjestelmästä ja ylipäätään yksipuolisesta tasa-arvokeskustelusta ovat kaikki vain savuverhoa ja oikea tarkoitus on vaan vihata naisia sen takia, etteivät he anna kaikille miehille.

Keskustelun taso on mun mielestä yleisestikin aika surkuhupaisaa, mutta yritetäänpä lähteä nyt purkamaan tätä.

Minä en itse kuuluu horsmalahtilaisleiriin, joka on sitä mieltä, että naisista tulisi välttämättä kouluttaa niin sanotusti kevytkenkäisempiä, enkä usko, että biologisista seikoista riippumatonta tasa-arvoa tullaan koskaan saavuttamaan, ja sellaisen tavoitteleminen tuntuu vähän hölmöltä. Toiset saa enemmän kumppaneita kuin toiset, ja niin se tuntuu olevan eläinkunnassa muillakin lajeilla. Seksin puute ja yksinäisyys ovat todellisuutta monelle miehelle, mutta en näe kyseessä olevan lainsäädännöllisesti ratkaistavissa oleva tasa-arvo-ongelma. Kevytkenkäisyys tuskin myöskään lisäisi sellaisten miesten saantia, jotka tälläkin hetkellä kärsivät sosiaalisesti avuttomuudesta.

Molemmilla sukupuolilla on omat sukupuolensa mukanaan tuomat epäkohdat hyvinvoinnin tasapainon suhteen: naisilla ovat fyysisesti heikompia kuin miehet, sekä kärsivät kuukautisista ja PMS:stä, kun taas miehet ovat altavastaajan asemassa parisuhdemarkkinoilla ja kärsivät voimakkaammasta seksuaalisesta draivistaan, jos tarjonta ei vastaa kysyntää - ja suurella osalla se ei vastaa. Naiset taas näkökannasta riippuen joko joutuvat tai saavat kantaa lapsen ja synnyttää. Minä olen itse enemmän sitä mieltä, että he nimenomaan saavat kantaa ja synnyttää ihmislapsen, mutta on naisia, jotka kokevat sen taakkana.

Mies ja nainen ovat biologisesti erilaisia ja tiettyjen biologisten seikkojen käyttäminen aseena tasa-arvokeskustelussa on mun mielestä samanlaista typeryyttä kuin juuri se feministien kuuluisa "Naiset joutuvat synnyttämään!" -mantra. Itse en sille tielle lähtisi.

Joka tapauksessa, vaikka en Panu Horsmalahden ja hänen kannattajiensa kaikkia näkemyksiä jaakaan, en voi olla kuin hämmästynyt siitä määrätä ad hominem-hyökkäyksiä ja muita naurettavuuksia, joita tuntuu auttamatta kohtaavan tasa-arvokeskustelussa, jos joku tulee kritisoineeksi feministien tasa-arvon irvikuvaa sekä tuomaan esille heidän kiistattoman seksuaalisen vallan.

Ja vaikka en näe, että seksin puute on asia, jonka tulisi olla välttämättä lainsäätäjien prioriteettilistalla, en suinkaan tarkoita, että asia tulisi lakaista maton alle ja keskustelu siitä tulisi tukahduttaa.

Harmillisen moni ihminen kuitenkin tuntuu sitä mieltä olevan.

Varsinkin naisten kritisoijan ulkonäkö tuntuu olevan keskeisessä roolissa sen suhteen, otetaanko kritiikki tosissaan. Jos naisten aseman kritisoija on ulkonäöltään epäviehättävä, ei hänen argumenttinsa ole oikeasti mitään argumentteja, vaan saamattoman miehen kitinää, mitä ei tarvitse kuunnella.

Sen lisäksi, että asia jätetään kuuntelematta ja rekisteröimättä, sorrutaan vielä huoletta haukkumaan toisen ulkonäköä, olemusta ja oletettua saamattomuutta. Hauskaa muuten, että usein juuri vasemmalle kallellaan olevaa feministiä kun tohtii kritisoida, voi kritisoija varautua henkilökohtaisiin loukkauksiin, solvaukseen ja nauruun siitä, että kritiikissä on kyse vain siitä, ettei lohkea.

Tämä siis niiltä vasemmistolaisilta, jotka muissa asiayhteyksissä hehkuttavat sitä ihmisarvoa, inhimillisyyttä, empatiaa ja mitä näitä nyt on.

On kyllä tärkeää puuttua esimerkiksi vähemmistöryhmiin kohdistuvaan vihapuheeseen, mutta ilmeisesti esimerkiksi Piraattipuolueen kannattajiksi leimautuneet sinkkumiehet ovat edelleen ihan vapaata riistaa - silloinkin, kun eivät ole muuta tehneet kuin nostaneet pöydälle ihan aitoja epäkohtia sukupuolien välisessä tasa-arvossa yhteiskunnassamme.

Mielenkiintoinen ristiriita on myös se, että mies ei saa ilman pilkanteon kohteeksi joutumista avoimesti tilittää naisten nirsoudesta miesten suhteen ja siitä, että on miehiä, jotka jäävät ilman, koska miehellä on vaan oma lehmä ojassa ja nillinnallin, mutta nainen saa kyllä kurkku suorana huutaa sukupuolikiintiön puolesta - kenellä on naisia suosivan sukupuolikiintiön suhteen oma lehmä ojassa?

Yritysmaailmassa kun pätevät ne samat karut säännöt kuin parisuhdemarkkinoilla: hyvät pärjää, huonot jää ilman. Naisten kannattaisi vaan totutella siihen, eikä vaatia yhteiskunnan rakenteiden muutoksia vain siksi, että ovat itse huonoja. Olisihan se kohtuuton vaatimus, että hyvien yritysten pitäisi pakon edessä palkata huonoja työntekijöitä.

Vai mitä?

Nyt kun aiheessa ollaan, niin jatketaan vielä. On nimittäin käytännössä mahdotonta keskustella julkisella foorumilla feminismistä ilman, että joku tietäjä tulee kertomaan, miten termi feminismi ollaan jälleen kerran ymmärretty täysin väärin ja että feministi ei suinkaan aja miesten sortoa, tai naisen ylivoimaa, vaan feministi on oikeasti molempien sukupuolien tasa-arvon asialla.

Minä haluaisin tietää miten kauan ja miten laajasti feminismiä sitten voidaan käyttää keppihevosena epäoikeudenmukaisen toiminnan läpivasarointiin, kunnes voidaan miettiä, että voisikohan todellakin olla niin, että feminismi liikkeenä sittenkin on jo itsessään mätä, eikä vain murto-osa sen omaksuneista seksisteistä.

Olisi mielestäni aika hassua sonnustautua natsiunivormuun, sieg heilata menemään ja mahdollista paheksuntaa kohdatessaan kylmänrauhallisesti todeta, että no, holokaustin kaltaiset kauheudet nyt olivat vain natsismin väärin ymmärtäneiden radikaalien idiotismia, eikä aitoa natsismia, jossa ydinajatuksena on vain oikeudenmukaisuus ja yhteiskunnan hyvinvointi.

Feminismi molempien sukupuolien tasa-arvon edistäjänä ei ole edes mitenkään loogista, sillä feminismi on naisasianliike, ei tasa-arvoliike. Feminismin juuret ovat 1700-1800 -luvun taitteessa, jolloin elimme monella tapaa erilaisessa yhteiskunnassa kuin nyt. Sukupuolten voidaan katsoa olleen eriarvoisia tuohon aikaan ja naisten asemaa ajavalle liikkeelle oli perusteltu kysyntä, jos tavoitteena oli ja on molempien sukupuolien kauttaaltaan yhdenvertaiset oikeudet ja velvollisuudet.

Feminismin alkuajoistakin tuntuu silti ihmisillä olevan räikeitä väärinkäsityksiä. On totta, että naisilla ei ollut kauttaaltaan samanlaisia oikeuksia kuin miehillä, mutta se, mitä feministit usein jättävät kertomatta, on että eipä ollut velvollisuuksiaan. Naiset eivät sotineet sotia.

Aikana ennen universaalia äänioikeutta, määräytyi äänioikeus talonpoikaissäädyssä maaomistuksen ja pappissäädyssä virka-aseman perusteella ja porvarissäädyssä veronmaksukyvyn perusteella. Aatelissäädyn edustajia vaaleilla valittu lainkaan.

Vuonna 1906 Suomessa otettiin valtiollisella tasolla käyttöön kuuluisa yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja kunnallisella tasolla 1917. Tästä kuitenkin puhutaan jostain syystä usein nimenomaan naisten äänioikeuden saavuttamisena, vaikka samaan aikaan todella suuri määrä myös miehiä saavutti ensimmäistä kertaa äänioikeuden.

Aikana ennen unviersaalia äänioikeutta kun kaikki miehetkään eivät päässeet äänestämään, sillä kaikilla miehillä ei ollut valtaa. On feminististä revisionismia, että aikana ennen feministien saavuttamaa tasa-arvoa naiset olisivat olleet täysin koko miessukupuolen alistamana nyrkin ja hellan välissä samalla kun kaikki miehet äänestivät, johtivat yhtiöitä ja juhlivat.

Kyllä minun mielestäni on tärkeää, että sukupuolet ovat yhdenvertaisessa asemassa ja sukupuolesta riippumatta yksilöllä on oikeus osallistua opiskeluun ja työelämään. Tuntuisi typerältä puolittaa työvoima maassa, joka pyörii verovaroin ja ihmiset ovat sukupuolestaan huolimatta yksilöitä ja sen takia yhdenvertainen yhteiskunta on paras tapa erottaa jyvät akanoista niin, että ansaitsevat ihmiset saavat ansaitsemansa aseman.

On myös tärkeää huomauttaa, että toisin kuin feminstinen mantra kertoo, miehet eivät johda maailmaa nykypäivänäkään, vaan osa miehistä johtaa maailmaa. Ja tuo osa on maailmanlaajuisesti katsoen todella, todella pieni osa. Tämä ero on erittäin tärkeä ymmärtää: miehet eivät johda maailmaa, vaan maailmaa johtavat ihmiset ovat suureksi osaksi miehiä.

Tästä huolimatta sukupuolikiintiöitä ja vapautustaan asevelvollisuudesta länsimaiset feministit perustelevat lasikatolla ja sillä, miten miehet johtavat yrityksiä. Miehet johtavat yrityksen lisäksi muuten myös itsemurha- ja syrjäytymistilastoja. Päihdeongelmatilastojen kärjestä löytyy yhtälailla miehiä.

Mutta elämän nurjan puolen uhriksi joutuminen ei feministisestä näkökulmasta tietenkään ole yhteiskunnallisen rakenteen aikaansaama, tai edes avittama, vaan päihdeongelmaisuus ja yhteiskunnasta syrjäytyminen on vaan reppanamiehen omaa huonoutta. Yhteiskunta kun on patriarkaatin rakentama, niin rakenteellisten salaliittojen uhrit voivat olla vain naisia.

Jos mies mokaa, se on miehen oma vika. Jos nainen mokaa, patriarkaalinen varjohallitus vetelee naruista.

Niin ja jos olet nainen, tai edes feministi, joka ei käyttäydy kuten yllä kuvailemani suohirviöt, ole huoleti: tämä teksti ei siinä tapauksessa koske sinua. "Feminismi" leväperäinen ja monitulkintainen termi nykyään, että pidän todennäköisempänä, että sen termin alle lukeutuu myös fiksuja ja oikeudenmukaisia ihmisiä, kuin että ei lukeutuisi.

Olen silti sitä mieltä, että juuri sen termin leväperäisyyden takia aitoa yhdenvertaisuutta ajavat ihmiset ansaitsivat oikeaoppisemman termin, jotta voisivat erottua omaa etuaan ajavista seksististä ihmisperseistä.

Monty Hallin ongelma osoittaa miksi tarvitsemme vertaisarvioitua tiedettä

Monty Hallin ongelma on matemaattinen arvoitus, jossa mitataan todennäköisyyksien arviontikykyä. Monty Hallin ongelma on kuvitteellinen kisailuohjelma, jossa kilpailijan on valittava yksi kolmesta ovesta. Yhden oven takana on pääpalkinto ja kahden muun takana huonommat palkinnot.

Kilpailijan valitessa esimerkiksi oven A, ohjelman juontaja avaa oven C, jonka takaa paljastuu yksi kahdesta huonosta palkinnosta. Tämän jälkeen kilpailijalta kysytään, haluaako hän vaihtaa valintaansa oveen B.

Jutun koukku?

Vaihtaminen kannattaa ylivoimaisesti ja se on käytännössä todistettavissa.

Minkä takia vaihtaminen sitten kannattaa? Maalaisjärjen ja intuition mukaanhan todennäköisyys on lopputilanteessa 50/50, jolloinka vaihtamisella ei ole mitään käytännön merkitystä todennäköisyyden suhteen. Itse asiassa vaikuttaa siltä, että ihmisen psykologia sotii valinnan vaihtamista vastaan, sillä tilannetta simuloivissa kokeissa suurin osa koehenkilöistä on pysynyt alkuperäisessä valinnassaan. Tämä selittynee ihmisen halulla pitää kiinni alkuperäisestä valinnastaan ja loogisen päättelyn pettämisellä.

50/50 -todennäköisyys sen jälkeen kun yksi ovista ollaan avattu, on vain harha, sillä valittuaan alkutilanteessa valitsemansa oven, todennäköisyys sille, että oven takana odottaa pääpalkinto, on vain 33%, eli ei missään tapauksessa 50%. Todennäköisyys, että oven takana ei ole pääpalkintoa on siis 66%. Juontajan paljastettua yksi ovista, jonka takana ei ole pääpalkintoa, todennäköisyys sille, että alunperin valitsi väärän oven, on edelleen 66%, joten vaihtamalla valintaansa jäljelle jääneeseen oveen tuplaa mahdollisuutensa voittaa pääpalkinto.

Tämä ollaan todistettu käytännössä useaan kertaan.

Arvoituksen selittämisestä huolimatta se ei aukea kaikille, sillä se tuntuu sotivan "maalaisjärkeämme" ja "-logiikkaamme" vastaan.

Monty Hallin ongelma on siksi mielenkiintoinen, että se osoittaa intuitiomme rajallisuuden ja taipumuksemme pitää kiinni aavistuksistamme ja tunteesta, vaikka todistusaineistoa päinvastaisesta paiskattaisiinkin päin näköämme.

Tämän takia vertaisarvioitu tiede on elintärkeää kehittämään ymmärrystämme ympäröivästä maailmasta sekä omasta lajistamme ja sen sisäistä toiminnasta.

Maalaisjärjen suuria saavutuksia ovat mm. litteä maa ja sitä kiertävä aurinko, kun taas tieteen saavutuksiin kuuluu esimerkiksi proteiinien suunnittelu atomitasolla ja entsyymien kehittäminen, sekä Parkinsonin taudin molekyylisen mallin havaitseminen.

Kumpaan sinä luotat?

Teemu vs. Jumala, osa 2: Jeesuksen ylösnousemus ja Uuden Testamentin luotettavuus

Tämä on toinen osa projektissani, jossa käyn läpi yleisimmät Jumalan olemassaolon puolesta esitetyt argumentit ja esitän, miksi ne eivät selviä lähemmästä tarkastelusta, eivätkä onnistu todistamaan kristinuskon Jumalan olemassaoloa.

Maailmassa on lukemattomia erilaisia uskontoja, useat niistä järjestäytyneitä. Nämä uskonnot eivät kaikki voi olla totta, sillä ne ovat kaikki tavalla tai toisella ristiriidassa keskenään. Usea uskonto myös rankaisee epäjumalan palvomisesta, joten palvellessaan jonkinlaista jumalaolentoa, on parasta olla varma palvovansa oikeaa jumalaa.

Miten sitten kukaan voi olla varma siitä, mikä uskonto on oikea? Uskonnot kuitenkin vaikuttavat olevan voimakkaasti nimenomaan kulttuurisidonnaisia ja se, mihin uskot, määräytyy paljolti sen perusteella, että mihin maahan ja kulttuuriin satut syntymään.

Kristittyjen Jumalalle ja sille, että Jeesus oli kuka väitti olleensa, esitetään todisteeksi Jeesuksen ylösnousemus.

Koska ylösnousemus on yliluonnollinen ihme, joka tavalliselle kuolevaiselle on mahdotonta, on se todiste siitä, että Jeesus oli yliluonnollinen ja kuka väitti olleensa, eli Jumalan poika.

Jos ylösnousemus on totta, kristinuskon on siis oltava totta.

Ongelmana on, että meillä ei oikeastaan ole mitään varsinaista syytä uskoa, että ylösnousemus oikeasti tapahtui.

Kuolleista herääminen on selvästi yliluonnollinen tapahtuma ja ihme, ja tästä syystä sellaisen väittäminen vaatii tuekseen ällistyttäviä todisteita. Pelkät huhupuheet eivät riitä.

Mistä nykyajan ihminen voi lähteä etsimään vastauksia liittyen Jeesuksen elämään ja väitettyyn ylösnousemukseen? Maalaisjärki sanoisi, että asiasta on oltava muitakin todisteita kuin Raamatun kirjat ja jotta Raamatun kirjoja voi käyttää todisteena, niiden paikkansapitävyys tulisi voida jotenkin verifioida. Näin ei itse asiassa kuitenkaan ole. Jeesuksen elämästä ja teoista meillä ei ole käytettävissä kuin Raamatun Uuden Testamentin kirjat, ja näistä tarkemmin neljä evankeliumia: Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumit.

Uuden testamentin kirjat ovat kreikkaa puhuneiden kristittyjen ensimmäisellä vuosisadalla kirjoittamia kirjoja, jotka kaikki kertovat tarinan Jeesuksen Kristuksen elämästä ja teoista, sekä hyvän elämän etiikasta ja uskon tärkeydestä. Kirjojen tarkoitus oli jakaa yhteisön kesken kirjoittajan näkemyksiä näistä hänelle tärkeistä asioista.

Oletetaan, että Markuksen evankeliumin kirjoittaja kirjoittaa evankeliuminsa yhteisössään vaikkapa Roomassa, ja joku haluaa itselleen kopion tästä evankeliumista. Nyt puhumme siis ajanlaskumme ensimmäisestä vuosisadasta, eli ajasta kauan ennen kopiokoneita. Miten kirjat kopioitiin aikana ennen kopiokoneita? Kirjat kopioitiin käsin - yksi sivu, yksi lause, yksi sana, yksi kirjain kerrallaan. Saadakseen siis kopion Markuksen evankeliumista, on halukkaan joko suostuteltava kirjoittaja itse teettämään yksi kopioi, tai halukkaan on itse kopioitava kirja. Nykyaikanakin virheitä sattuu, jos jostain syystä jotain kopioi käsin, vaikka kyse olisi lyhyemmästäkin tekstistä ja apuna on tietokone. Voimme siis olettaa, että kopiointiprosessin aikana kopioija on tehnyt virheitä.

Tässä kohtaa syntyy ongelma.

Markuksen evankeliumista on nyt siis olemassa kopio, jossa on mahdollisesti virheitä. Oletetaan nyt, että joku haluaa tästä kopiosta kopion. Kopiossa on kuitenkin virheitä ja seuraava kopioja mahdollisesti tekee kopiointiprosessin aikana omat virheensä. Meillä on siis virheellinen kopio, joka kopioidaan ja kopioinnin aikana syntyy mahdollisesti uusia virheitä vanhojen lisäksi. Sama toistuu kun joku haluaa kopion tästä kopiosta. Ja niin edelleen. Sitten joku Rooman ulkopuolinen vierailija haluaa kopion yhdestä näistä kopioista, vie sen omalle paikkakunnalleen, jossa se jälleen kopioidaan. Ja niin edelleen. Vuosi toisensa jälkeen.

Vanhin kopiomme Markuksen evankeliumista on suunnilleen vuodelta 200. Se on noin 150 vuotta alkuperäisen Markuksen evankeliumin kirjoittamisen jälkeen.

Evankeliumejahan ei siis kirjoitettu Jeesuksen elämän aikaan, vaan usea vuosikymmen Jeesuksen oletetun kuoleman jälkeen. Kirjojen tarinat levisivät siis huhupuheina usean vuosikymmenen ajan ennen kuin ikuistettiin tekstimuotoon. Kaikki, jotka ovat ala-asteella koulussa leikkineet rikkinäistä puhelinta, tietävät, miten huhupuheille käy, kun huhuajia on tarpeeksi monta.

Alkuperäisiä Raamatun kirjoja ei enää ole olemassa.

Ainoa tapa, miten edellisessä kopioinnissa mahdollisesti tapahtunut virhe korjattiin, oli jos kirjassa esiintyi lause, jossa ei uuden kopioijan mielestä ollut järkeä. Tämä lause sitten muokattiin muotoon, jossa se kuulosti järkevämmältä. Mitään varmuutta tuon korjauksen paikkansapitävyydestä ei tietenkään ole, tai siitä, että korjaaja korjasi edes sellaista, mitä alkuperäisessä kirjassa oli tarkoitus lukea.

Tämä sama koitui kaikkien Uuden testamentin kirjojen kohtaloksi. Uuden testamentin kirjat ovat myös maailmanhistorian eniten kopioituja kirjoja, joka nostaa potentiaalisten virheiden määrän tähtitieteelliseksi. Uuden testamentin kirjoista on olemassa yli 5 700 kopiota kreikan kielellä. Kaikki kopiot eivät tietenkään ole kokonaisia kirjoja, vaan kopioiden laatu vaihtelee kokonaisista kirjoista satunnaisiin osioihin kirjoista. Kreikankielisten kopioiden lisäksi kopioita tehtiin tottakai myös muille kielille, kuten latinaksi, koptiksi, syyriaksi, ja niin edelleen. Käännöskopiointi tuo luonnollisesti mukanaan myös oman vivahteensa virhepotentiaaliin.

On toki rehellisyyden nimissä huomautettava, että suurin osa eri kopioista löydetyistä eroista ja mahdollisista virheistä on lähinnä mitättömiä kirjoitusvirheitä, tai kömpelön käännöksen tuotoksia, eivätkä siis seikkoja, jotka vaikuttaisivat ratkaisevasti kyseisen kirjan totuusarvoon.

Näiden lisäksi on silti suurempia virheitä, joita on syytä epäillä jopa tahallisiksi muutoksiksi.

Esimerkkinä Markuksen evankeliumin alun erilaiset versiot. Markuksen evankeliumi alkaa: "Profeetta Jesajan kirjassa sanotaan: 'Minä lähetän sanansaattajani sinun edelläsi, Hän raivaa sinulle tien." - Mark 1: 1-2. Lainattu lause kuitenkaan ei ole Jesajan kirjassa, vaan se löytyy itse asiassa Toisesta Mooseksen kirjasta. Tämä voi olla vilpitön virhe, mutta myöhemmistä kopioista on löydetty versio Markuksen evankeliumista, joka alkaa: "Profeettojen kirjassa sanotaan.." eli ilman, että tarkennetaan, kenestä profeetasta on kyse. Tällainen toiminta haiskahtaa vahvasti siltä, että kopioija on huomannut, että joku voisi mahdollisesti tulkita tuon kohdan virheeksi ja tätä virjettä on yritetty peitellä. Tämän virheen kohdalla muutos ollaan huomattu, mutta kirjat voivat olla täynnä samanlaisia muutoksia, joita ei olla havaittu.

Johanneksen evankeliumista löytyy kertomus, jossa ihmisjoukko tuo Jeesuksen eteen naisen, joka on jäänyt kiinni aviorikoksesta. Jeesusta pyydetään kivittämään Mooseksen lakia vastaan rikkonut nainen. Jeesuksella on tarinassa edessään tietenkin se dilemma, että naisen kivittäminen sotisi hänen opettamaansa rakkauden ja anteeksiannon sanomaa vastaan. Jeesus ratkaisee tilanteen huutamalla väkijoukolle: "Synnitön heittämään ensimmäisen kiven!" - Joh. 8:7-11.

Hieman erilaisessa versiossa kertomuksesta kivi lentää ihmisjoukosta suoraan naista päin naamaa ja Jeesus sanoo: "Äiti, joskus sä ihan oikeesti vitutat mua."

Okei, tuon keksin itse.

Kertomukseen liittyvä aito tosiasia on kuitenkin se, että se ei alunperin ollut osa Johanneksen evankeliumia, vaan lisättiin myöhemmin. Tämä voidaan selvittää tutkimalla aiempia kopioita Johanneksen evankeliumista, joista kertomusta tosiaan ei löydy.

Sen lisäksi, että evankeliumit ovat lukemattomien kopioiden kopioiden, kaikki neljä evankeliumia, jotka kuvaavat pääosin samoja tapahtumia, eroavat myös kaikki keskenään.

Vielä yhtenä esimerkkinä kaksi Pietarin kirjettä. Raamattuasiantuntijoiden konsensus on, että ensimmäinen ja toinen Pietarin kirje eivät ole saman ihmisen kirjoittamia. Syynä tähän oletukseen on täysin erilaiset kirjoitustyylit kun kirjeet lukee niiden alkuperäiskielellä, eli kreikaksi. On olemassa myös vankka epäilys asiantuntijoiden keskuudessa, että Toinen Pietarin kirje ei ole Pietarin kirjoittama. Mutta on syytä epäillä myös Ensimmäisen Pietarin kirjeen autenttisuutta.

Raamatun Pietari oli arameaa puhuva kalastaja. Kirjoitustaito kalastajien keskuudessa oli Uuden testamentin tapahtumien aikaan oli erittäin harvinaista ja itse asiassa Pietarin mainitaan mainitaan olevan lukutaidoton yhessä kirjoista. Ensimmäinen Pietarin kirje on kuitenkin kirjoitettu käyttäen erittäin eleganttia kreikan kieltä. On toki teoriassa mahdollista, että Palestiinassa Pietari kävi yösnousemuksen jälkeen vuosia kouluja ja opetteli kreikan kieltä, jotta voisi kertoa kokemistaan tapahtumista kreikaksi, mutta todennäköisempää on, että kyseessä on yksinkertaisesti väärennös.

Tämän kaiken tarkoitus on ollut antaa jonkinlaista kuvaa siitä, miten nykyään tuntemamme Raamattu on syntynyt. Kyseessä ei siis ole virheetön Jumalan sana, vaan satojen vuosien ja lukuisten käännösten kautta muokkautunut joukko erilaisia kirjoja, joidenka kaikista kirjoittajista meillä ei edes ole varmaa tietoa. Uuden testamentin kirjojen lisäksi meillä siis ei ole olemassa todistusaineistoa Jeesuksen elämästä ja teoista ja, kuten huomaamme, nämä kirjat ovat syntyperiltään huteria teoksia, joidenka käyttäminen todisteena etenkin yliluonnollisen tapahtuman todentamisessa on vähintäänkin kyseenalaista.

Mitä ylipäänsä tapahtui päivänä, jolloin Jeesuksen ylösnousemus tapahtui?

Ketkä menivät haudalle? Mitä he löysivät sieltä? Kenet he näkivät siellä ja kuinka monta ihmistä ja oliko paikalla enkeli? Mitä heille kerrottiin ja menivätkö he kertomaan mitään kenellekään? Ja jos menivät, mitä he kertoivat?

Vastaukset näihin ja moniin muihin kysymyksiin riippuvat aivan siitä, mitä evankeliumia satut lukemaan.

Meillä ei siis ole mitään varmuutta oikeastaan tietää, mitä tapahtui Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen aikaan, vaikka hyväksyisimmekin Raamatun luotettavaksi historialliseksi lähteeksi.

Itse asiassa yksikään neljästä Raamatun evankeliumista ei kuvaa itse ylösnousemusta.

Evankeliumien mukaan Jeesus kuolee ja haudataan, ja nousee kolmen päivän jälkeen kuolleista. Yksikään evankeliumi ei kuvaa miten ja milloin itse ylösnousemus tapahtui.

H. L. Mencken totesi aikoinaan teoksessaan "Treatise on the Gods", että tosiasiassa tuntemamme Uusi testamentti joukko hajanaisia ja helterskeltermäisiä dokumentteja, joista osa voi olla peräisin suhteellisen luotettavasta lähteestä, mutta ovat suurimmaksi osaksi ilmeisen apokryftisiä ja jotka osoittavat selviä merkkejä sormeilusta.

On hyvä ottaa myös huomioon, että kertomuksissa ylösnousseen Jeesuksen kohdanneista opetuslapsista ei ole aivan selvää onko kyse ylösnousseesta ruumiista, hengestä vai peräti näyistä. On esitetty näkemyksiä, joidenka mukaan alkuperäisissä tarinoissa opetuslapset kertovat fyysisen ruumiin sijasta kokemistaan näyistä. Edesmenneiden ystävien "näkeminen" on tänäkin päivänä tavattava psykologinen ilmiö, eli ei olisi ollenkaan tavatonta, että osa opetuslapsista olisi luulut näkevänsä kuolleen ystävänsä muutama päivä tämän kuoleman jälkeen. Varsinkin ottaen huomioon lupausket hänen ylösnousemuksestaan. Tämä siis jos uskoo tarinasta ylipäänsä mitään.

Kaikesta ylläolevasta huolimatta ylösnousemusta voi epäillä ihan terveellä maalaisjärjellä.

Ylösnousemuksen tarkoitushan oli olla Jumalan viesti maailmalle: hän lähetti Jeesuksen Maan päälle ihmisten joukkoon julistamaan sanaansa ja käännyttämään ihmiset oikealle polulle, koska rakasti ihmisiä niin paljon. Hän oli siis valmis uhraamaan poikansa ristille ihan van siksi, että sanoma hänen olemassaolostaan ja hänen sanomansa välittyminen ihmisille hänelle niin tärkeää. Jeesus kuoli ihmisten syntien tähden, jotta hyväksymällä Jeesuksen messiaaksi syntiset ihmiset voisivat pelastua. Ennen Jeesuksen ristiinnaulitsemistahan Jumala oli aika pitkään ollut tyytymätön ihmisiin, koska elivät synnissä ja rikkoivat Jumalaa vastaan - vaikka olivat juuri sellaisia, millaisiksi Jumala heidät itse kaikkivoipaisuudessaan oli luonut. Mutta se on toisen blogin aihe.

Jeesuksen kuoleminen ihmisten syntien tähden oli siis ainoa tapa, millä synnissä kylpevät ihmiset oli mahdollista pelastaa ikuiselta kadotukselta.

Loogistahan olisi siis, että viesti Jeesuksen ylösnousemuksesta julistettaisiin kiistattomassa muodossa kaikille maailman kansoille niin, että sen kyseenalaistaminen olisi täysin mahdotonta. Tämän luulisi olevan kaikkivoivalle Jumalalle yhtä helppoa ja mahdollista, kuin meile hengittäminen.

Hitto, joku tähdillä taivaalle kirjoitettu viesti, joka sanoo "Jeesus kuoli syntiesi tähden" kaikilla maailman kielillä olisi sekin ollut parempi, kuin muutamalle suureksi osaksi luku- ja kirjoitustaidottomalle silminnäkijälle ilmestyminen epämääräisellä Lähi-Idän alueella, jonka jälkeen vastuu ilosanoman levittämisestä jäi näille kouluttamattomille opetuslapsille.

Mitä helvetin järkeä siinä oli?

Pähkinänkuoressa, ihmisen herääminen omin avuin kuolleista on uskomaton tapahtuma ja selvästi yliluonnollinen ihme. Tällainen tapahtuma vaatii tuekseen yhtä hämmästyttäviä todisteita. Uuden testamentin kirjat eivät täytä hämmästyttävien todisteiden kriteerejä, eikä Jeesuksen ylösnousemus täten ole argumentti Jumalan olemassaolon puolesta.